Elän keskellä paradoksia: en ehdi blogata, jos haluan kehittää työtäni, enkä ehdi kehittää työtäni, jos bloggaan. Niin olen uskotellut itselleni koko syksyn ja pysynyt poissa blogistani. Tuntuu siltä, etten millään saa irrotettua ajastani kymmentä minuuttia muotoillakseni ajatukseni selkeään muotoon ja saattaakseni ne julkaisukuntoon. Ehkäpä bloggaamattomuuteni syy onkin siinä, että ajatukseni ovat kaivanneet kypsyttelyajan. Toivottavasti saan kuitenkin purettua ajatukseni näkyvään muotoon ennen pitkää.
Ehkäpä bloggaamisestani on puuttunut intohimoa. Tarvitaan tunteen leiskahdus ja sitten laitankin näppiksen laulamaan, niin kuin esimerkiksi tänään. On olemassa ajatuksia, jotka pitää ilmaista vaikka keskeneräisinä, sillä ne eivät muuten jätä rauhaan.
Keskellä kokeenpalautuskiireiden heräsin jälleen miettimään, miten paljon on merkitystä sillä, miten asettelee sanansa ja millaisia kysymyksiä esittää oppilaille. Jo kysymyksen asettelulla me opettajat käytämme valtaa - määrittelemme sen tiedon laadun ja laajuuden, jonka haluamme mitata.
Oikeastaan en halua paneutua tähän miltei maailmoja syleilevään ongelmaa, joka sinänsä kiehtoo minua vaan haluan palata takaisin maanpinnalle pohtimaan, miten saan mitattua niiden oppilaiden tietämyksen laadun ja laajuuden, joilla on oppimisvaikeuksia. Esimerkiksi millaisia kysymyksiä esitän oppilaalle, jolla on tiettävästi luki-vaikeuksia? Entä miten asetan kysmykseni niille oppilalle, joilla on tarkkaavaisuusongelmia?
Tämä vaatiikin jo nettitutkimuksia, mutta vasta sitten kun olen saanut purettua pahimmat paperisumat työpöydältäni.
Haluan ehdottomasti palata tähän aiheeseen.
Mielelläni lukisin myös muiden opettajien havaintoja aiheen piiristä.
