Tämän blogin perustamisen alkusysäyksenä on tosiaankin sosiaalisen median valloitusretki, jolle innostuin mediakasvatuksen erikoistumisopintoihini kuuluvan kehittämistehtävän myötä. Haluan kehitystehtävässäni kartoittaa, millaisia apuvälineitä sosiaalinen media tarjoaa mediakasvattajille.
Mutta mihin tarvitsen opiskelua? Tähänhän sisältyy paradoksi. Olen nimittäin äidinkielenopettajan urani aikana toiminut myös mediakasvattajana, siis jo ennen mediakasvatuksen erikoistumisopintoja.
Nykyään puhutaan tiedon määrän ekspotentiaalisesta lisääntymisestä. Samaan aikaan kuitenkin tiedon puoliintumisaika (ts. se aika, jolloin tieto vanhenee ja käy tarpeettomaksi) lyhenee. Esimerkiksi en enää tee juuri mitään 80-luvulla suorittamallani tiedotusopin arvosanalla, sillä opiskeluajoistani median käsitys on muuttunut ja laajentunut sosiaalisen median myötä. 80-luvullahan sitä ei ollut vielä olemassakaan.
Olen puhtaasta tietämisen halusta tutustunut sosiaaliseen mediaan omin päin ja hyödyntänyt työssäni kaikkea itse oppimaani. Nyt sitten kuitenkin halusin itselleni myös muodollisen pätevyyden mediakasvatuksesta. Lisätoiveenani oli laajentaa työelämässä kertynyttä käytännon tietoutta teoreettisella osaamisella. Tämän lisäksi minua miellytti ajatus siitä, että voisin esittää työnantajalle todistuksen tästä osaamisalueestani. Käsitykseni mukaan työntantajat tuntuvatkin arvostavan tutkintotodistuksia enemmän kuin omatoimista, virallisten kanavien ulkopuolista opiskelua.
Mediakasvattajuuteeni ja opiskeluuni liittyvä paradoksi on osa paljon laajempaa paradoksia, nimittäin sellaista yleisetä käsitystä siitä, että vain virallinen koulutus voi taata pätevyyden ja kykenevyyden toimia jossakin tehtävässä. Omatoimiselle opiskelulle ja työssä oppimiselle ei juuri anneta painoarvoa. Kuitenkin pelkällä tutkintotodistuksellakaan ei tee mitään, jos uutta opittua ei osaa hyödyntää käytännön työssä.
Olen elinikäisen oppimisen kannalla enkä pidä tärkeänä sitä, mistä tieto on peräisin, kunhan se on relevanttia ja paikkansa pitävää. Samoin olen sitä mieltä, että tieto ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Tiedon määrä ei myöskään hupene vaikka sitä jaettaisiin vapaasti ja esteettömästi esimerkiksi netin välityksellä. Päinvastoin, uskon, että tiedosta on paljon iloa ja hyötyä sen äärelle kerääntyneille ihmisille.
En ole ajatuksineni ihan yksin, en myöskään täällä Blogistaniassa. Toivon mukaan kirjoitukseni tavoittaakin joitakin niistä, jotka ovat kanssani samaa mieltä. Samoin toivon, että kirjoitukseni tavoittaa osan niistä, jotka ovat kanssani eri mieltä, sillä tästä - sekä kaikesta muusta - voisi syntyä hedelmällinen vuoropuhelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö sinulle ajatuksia, jotka haluaisit jakaa kanssani? Kaikki kommentit ovat tervetulleita.