Vain muutaman lyijykynän tähden?

Opettajana olen joutunut useammin kuin kerran tilanteeseen, että oppilaistani joku ei muista huolehtia opiskeluvälineistään. Milloin kirjat ja vihkot ovat lokerossa, milloin ne ovat jääneet kotiin. Kynätkin ovat yleensä kateissa.

Mitä teen? Moittiminen ei auta, sillä yleensä unohtelu ei johdu ilkeydestä vaan siitä, että oppilas on unohtanut.

Olenko iloinen, että hän sentään muisti tulla tunnille...? Tietenkin olen.

Yleensä olen pyytänyt oppilasta hakemaan kirjansa lokerostaan ja tarjonnut hänelle lainaksi lyijykynää joko koulun varastosta tai omasta taskustani. Unohteleva oppilas yleensä tarttuu mielellään antamaani tilaisuuteen - ja kynään. Ja niin on taas yksi tunti pelastettu sekä oppilaan että minun näkökulmastani, kun katselen töitä tekevää oppilasta kirjansa äärellä.

Entä sitten, kun unohtelijoita onkin melkein koko luokallinen? Ja lainaamani kynät löydän tunnin loputtua pirstaleiksi hajotettuna pulpetin alta. Mitä sitten teen? Laitanko oppilaan hakemaan kynänsä kotoa tai kaupasta? Tuskin siitäkään on apua. Päätän jatkaa kärsivällisesti valitsemallani tiellä ja tarjoan kynän aina kuin se on mahdollista. Enskin kuitenkin pyydän oppilasta pitämään kynästä hyvää huolta.

En myöskään mielelläni poista luokasta oppilasta, jonka on vaikea keskittyä. Perusopetuksen parissa minuun on juurtunut sitkeään periaate, että oppilasta ei saa hylätä yksin käytävään. Mielestäni tätä periaatetta voi soveltaa myös peruskoulun jälkeiseen opetukseen.

***

Mikä sitten voisi olla kroonisen unohtelun takana? Jotkut ovat hajamielisiä. Taustalla voi olla myös keskittymis- ja oppimishäiriöitä. Yhä useampi keskittymiskyvytön oppilas saa ADHD- tai ADD-diagnoosin. En puutu tässä autismin kirjon lääketieteelliseen puoleen, vaan haluan tarkastella aihetta puhtaasti pedagogisesta näkökulmasta, ts. mitä opettaja voi tehdä erityisoppilaan hyväksi.

Kun 80-luvulla suoritin pedagogisia opintoja, opinnoissani sivuttiin miltei sivulauseella erityisoppilaat. Silloin ei ollut tarvetta kouluttaa aineenopettajia tunnistamaan tai auttamaan erityisoppilaita, sillä erityisopetus oli puhtaasti erityisopettajien vastuulla, jos koulussa sattui olemaan erityisopettaja. 90-luvulla erityisoppilaat pääsivät pienryhmiin melko helposti. Viime aikoina erityisopetuksesta on tingitty, kuten muistakin opetusresursseista, ja yhä useampi oppilas integroidaan suurryhmiin. Aineenopettajat ovat joutuneet uuteen, haastavaan tilanteeseen: miten menetellä erityisoppilaiden suhteen, kun oma erityisopetuksen tietotaito on perin hatara tai vanhentunut? Onneksi on kuitenkin internet, josta löytyy ajantasaista ja asiallista tietoa. Sieltä minäkin olen ammentanut oman nykytietämykseni. Omasta mielestäni olenkin löytänyt hyviä aiheeseen liittyviä kirjoituksia ja ymmärrykseni opettajana ja ihmisenä on kasvanut huimasti.

Ensimmäisenä löysin Viistolla pinnalla -blogin, jossa Kaura kertoo elämästään ja perheestään, johon kuuluu mm. Asperger-esikoinen. Tietenkin Kauran elämään kuuluu paljon muutakin, mutta kiinnostukseni kohteena on ollut erityisesti esikoisen elämään liittyvät asiat. Blogia lukiessani innostuin ottamaan itsekin yhä enemmän selvää autismista ja Aspergerista. Esimerkiksi seuraan mediasta kaikkea aihetta sivuavaa materiaalia.



Autismi- ja Aspergerliiton nettisivujen mukaan tyypillisesti Asperger-oireyhtymään liittyy seuraavia piirteitä:

• sosiaalisten tilanteiden hahmottamisongelmat, kuten vetäytyminen tai aggressiivinen käytös
• poikkeava puhetapa, mikä voi olla muun muassa enemmän yksinpuhelua kuin keskustelua
• ei-kielellisten signaalien ongelmat, kuten poikkeavat ilmeet ja elehdinnät
• kuullun ymmärtämisen vaikeudet
• kuvainnollisen puheen tai huumorin ymmärtämisen vaikeudet
• erityiskiinnostuksen kohteet, jotka ovat usein älyllisiä
• kurinalainen rutiinien noudattaminen
• aistiärsykeongelmat, kuten yli- tai aliherkkyys äänille
• motoriset vaikeudet, kuten kömpelyys
• prosopagnosia eli kasvosokeus, vaikeus oppia tunnistamaan ihmisiä kasvoista
• keskittymisvaikeudet sekä toiminnan ohjaavuuden ongelmat sekä
• nukkumis- ja unihäiriöt.

Opettajana minua kiinnostaa erityisesti luettelossa mainitut keskittymisvaikeudet, kuullunymmärtämisen vaikeudet, kuvainnollisen puheen tai huumorin ymmärtämisen vaikeudet, kurinalainen rutiinien noudattaminen sekä aistiärsykeongelmat.

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että Asperger-oppilas hermostuu helposti, mikäli kohtaa luokassa jotakin ylivoimaista. Hän ei aina ymmärrä opettajan ääneen lausumia ohjeita, mikäli ne sanotaan vain kerran. Todennäköisesti ymmärtämistä helpottaa kirjalliset ohjeet. Asperger-oppilas ymmärtää huumorin ja kirjallisuuden, esimerkiksi runouden, hyvinkin kirjaimellisesti, minkä opettajan pitää pitää mielessään aina. Asperger-oppilas voi kärsiä myös aistien liikakuormituksesta. Esimerkiksi melu, musiikki tai multimediaesitykset, joita muut oppilaat voivat pitää hienona, voivat olla liikaa Asperger-oppilaalle.

***

Aspergerin yhteydessä kiinnostuin luonnollisesti myös ADHD:stä (engl. attention deficit and hyperactivity disorder), aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriöstä, jota diagnosoidaan yhä useammin ja yhä nuoremmilla lapsilla. Aiheesta on julkaistu esim. lehtikirjoituksia entistä enemmän, joten tietoaon kyllä saatavilla. Myös netistä löytyy asiallista tietoa. Esimerkiksi Suomen Lastenhoitoyhdistyksen kotisivuilla kerrotaan ADHD:sta mm. seuraavaa:

ADHD:hen kuuluu tarkkaamattomuus-, yliaktiivisuus- ja impulsiivisuusoireita. ADHD-oppilas:

• jättää usein huomiotta yksityiskohtia tai tekee huolimattomuusvirheitä koulussa, työssä tai muussa toiminnassa.
• usein toistuvia vaikeuksia keskittyä tehtäviin tai leikkeihin
• usein ei näytä kuuntelevan suoraan puhuteltaessa
• jättää usein seuraamatta ohjeita, eikä saa koulu- tai työtehtäviään suoritettua (ei johdu vastustuksesta tai siitä, ettei ymmärrä ohjeita)
• usein toistuvia vaikeuksia tehtävien tai toimien järjestämisessä
• usein välttelee, inhoaa tai on haluton suorittamaan tehtäviä, jotka vaativat pitkäkestoista henkistä ponnistelua (kuten koulu- tai kotitehtävät)
• kadottaa usein tehtävissä tai toimissa tarvittavia esineitä (esim. leluja, kyniä, kirjoja)
• häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
• unohtaa usein asioita päivittäisissä toiminnoissa 
• liikuttelee usein hermostuneesti käsiä tai jalkoja tai kiemurtelee istuessaan
• poistuu usein paikaltaan luokassa tai muissa tilanteissa, joissa edellytetään paikallaan oloa
• juoksentelee tai kiipeilee usein ylettömästi sopimattomissa tilanteissa (nuorilla tai aikuisilla voi rajoittua levottomuuden tunteisiin)
• usein toistuvia vaikeuksia leikkiä tai harrastaa mitään rauhallisesti
• usein on "jatkuvasti menossa" tai "käy kuin kone"
• puhuu usein ylettömästi
• vastailee usein kysymyksiin ennen kuin ne on kunnolla esitetty
• usein toistuvia vaikeuksia odottaa vuoroaan
• usein keskeyttää toiset tai on tunkeileva toisia kohtaan (esim. tuppautuu toisten seuraan)

Kun luin ADHD:n oireista ensimmäisen kerran, kuulin päässäni klik, klik, klik, kun palikat loksahtelivat paikoilleen, ja loksahtelu jatkuu yhä.

Tarkkaavaisuushäiriöinen on impulsiivinen ja on usein impulssiensa vietävissä. ADHD-ihmisille tarjotaan kuitenkin kuntoutusta ja hoitoa. (En ota kantaa, kuinka helposti kuntoutukseen pääsee. Se vaatisi varmaan ihan oman kirjoituksensa.) Kuntoutuksen ja hoidon tavoitteena on kuitenkin lievittää ADHD:hen liittyviä toiminnanhäiriöitä ja liitännäisongelmia, löytää korvaavia strategioita sekä muokata elinympäristöä. Henkilökohtaisen hoito-, kuntoutus- ja opetussuunnitelman laatiminen on erittäin tärkeää.

Mitä sitten minä aineenopettajana voisin tehdä ADHD-oppilaitteni hyväksi?

Ensinnäkin tarvitsen pitkää pinnaa ohjatessani oppilaat takaisin työn ääreen, neuvoessani, että toisia ei saa keskeyttää vaan omaa puheenvuoroa pitää odottaa. Voin pilkkoa isot työprojektit pienemmiksi kokonaisuuksiksi, jotta oppilas voisi tuntea onnistumisen tunteita saavuttaessaan välitavoitteita. Pyrin tarjoamaan mahdollisimman rauhallisen oppimisympäristön. Voin sopia levottoman oppilaan kanssa, että hän saa välillä jaloitella ja pitää työskentelyssään taukoja, mikäli paikoillaan istuminen tuntuu ylivoimaiselta.

Uskon, että on opettajan vaivan arvoista ottaa huomioon oppilaiden erityistarpeita, eivätkä vinkkini toteuttaminen maksa oikeasti yhtään mitään. Palkkioksi saan kuitenkin tyytyväisen mielen, kun näen, että oppilas ilahtuu siitä, että opettaja kuuntelee oppilasta ja ottaa hänen erityistarpeensa huomioon.

Unohdin vielä mainita, että en koskaan, ikinä milloinkaan vaadi oppilasta katsomaan itseäni silmiin, kun puhun hänelle. Mikään ei voi olla tuskallisempaa erityisoppilaalle kuin silmiin katsominen.

***


Olisikin mielenkiintoista kuulla, millaisia vinkkejä lukijoillani olisi tarjota.